Nyt olen taas siinä pisteessä, että muserrun kuin digestivekeksi, valun alaspäin pöydänpintaa kuin siirappi, tihkun karvaita kyyneleitä kuin karvasmanteliöljypullo ja depressoidun elämästäni kuin jatkuva, angstinen teini.

Kyseessä on laihdutusprojektini, joka on ihan päin persettä. En minä kykene laihtumaan. Tällä hetkellä paino on 108 ja vituttaa. Olen työharjoittelussa leipomossa enkä saa tehdä siellä mitään älykästä, joten vielä enemmän masentaa. Eikä minulle oikeastaan paljoa puhuta, ellen itse avaa läskisuutani. Perjantain skippasin, koska en enää jaksanut. Olen tehnyt masennustestejä netissä, ja niiden mukaan masennusta on joko lievästä vaikeaan, otetaan siis keskiarvoksi keskivaikea, mitä sairastin viimeksi kunnolla yläasteella. Ei ole mahdollisuutta päästä terapiaan, koska rahaa ei ole. Vielä kivemmaksi asian tekee se, että äiti luulee että tililläni on edelleenkin satoja euroja, vaikka olen tuhlannut ne jo kauan sitten. Ja vaikka opintotuki on 80e/kk, sekin menee heti. Minulla on siis myös rahankäyttöongelmia.

Haluaisin laihtua niin kovasti, niin hartaasti, mutta se on vaikeampaa kuin osaisitte kuvitellakaan. Suurimmalta osalta ihmisiä kuulee sen että "syö vähemmän  ja liiku enemmän", mutta ongelmana onkin se, rakkaat ihmiset, että maailmassa on myös syömishäiriöisiä ja masentuneita. Jos minulla ei olisi mielenterveyden ongelmia eikä syömishäiriötä ja raha-asiat olisivat kohdallaan, voisin toteuttaa laihduttamistani kyseisen neuvon mukaan. Normaali läski kykenee laihtumaan ilman apua, jos vain itse haluaa.

En malta odottaa, että pääsen kuun lopussa psykiatrille. En tosin usko, että pääsen sitäkään kautta hakemaan apua syömiseeni, koska yrittäessäni aiemmin päästä syömishäiriöisten poliklinikalle oman terveysasemani kautta, en päässyt koska olin kuulemma liian vanha ja jonoa olisi vuosia. Eli lapset, jotka ovat oikeastaan vain anorektisia tai bulimikkoja, pääsevät hoitoon, mutta aikuisiässä olevat läskit eivät pääse? Onhan se reilua... erittäin.

Inhoan sitä, kun ammetta vastapäätä on koko seinän mittainen peili. On hehkeää katsoa itseään suihkussa, katsoa kuinka pisarat kirmaavat pitkin selluliittisia reisiä. Ja tietenkin loisteputkivalaistus parantaa ulkonäköä vielä lisää. Ihastuttavia nuo suihkuhetket.

Masentaa siis. Miksei mistään saa apua? Mieluiten olisi anoreksinen. Pitääkö tässä ruveta lihomaan kolmesataakiloiseksi, että saa apua?